Dream asleep in the sand with the ocean washing over

So I sing along with solitude

2005-11-24T21:10:00+02:00

Olen tehnyt läksyt (paitsi ruotsista, koska en muista mitä tuli). Onhan se ihan edistyksellistä sinänsä, että olen tehnyt valmiiksi myös kaiken palauttamista vaativan jos mukaan ei lasketa äidinkielen vähän pidemmän puoleista novellia, jolle nyt on palautusaikaakin vähän enemmän annettu. Huomenna on viimeinen koulupäivä tätä jaksoa, ja sitten koeviikko. Sen jälkeen alkaa koko lukiourani viimeinen jakso, ja silmissä alkaa pikkuhiljaa pimetä kun iskee kirjoitusten todellisuus päälle.

Läksyjen jälkeen söin ja siivosin huoneeni. Sen jälkeen luin loppuun uskonnon koealueen ja selasin vielä Lutherin ja paavien alun. Voisin lukea vielä lisää ja oikeasti osata asiat kokonaisvaltaisesti, mutta toisaalta voin saada kurssista vaikka 6 ja silti pysyy uskonnon keskiarvo 9:ssä. Joten why bother? Kertaustahan tämä kaikki vaan on.

Pyhistä päätöksistäni huolimatta nukuin taas päiväunet. Mutta sellaiset mukavan kompaktit tunnin ja neljänkymmenen minuutin vaan, että ehkä saatan saada unen päästä kiinni jo ennen yhtä. Kun heräsin olin ehkä vähän tarpeettoman sekaisin näkemistäni unista, mutta kuitenkin niin levännyt, että kykenin leppoisasti syventymään American Godsin ihmeelliseen maailmaan sellaisiksi 50 sivuksi. Siinä vasta kirja.

Jostain tuli juuri suuhuni Gefilus-mehun maku. Hassua.

On ollut vähän kummallinen päivä, kun en ole ollut paljoakaan tietokoneella, mitä nyt koulussa piipahdin kuuntelujen teon ajan. Kotona olen vaan pitkästä aikaa ollut. Tehnyt niitä tavallisia kouluasioita, lueskellut ja nukkunut. Ja viihtynyt. Luulen, että olisin ihan tyytyväinen – joskin ehkä hiukan tylsistynyt – jos ei minulla olisi päivittäistä pääsyä tietokoneelle. En minä siihen näin kykenisi, saati tahtoisi, kun on kone omassa huoneessa ja käden ulottuvilla, mutta teoriassa.

Ja juuri tajusin, etten ole edes musiikkia juurikaan tänään kuunnellut. Hämmentävää. Mutta sain sentään pitkään asiaa lykättyäni mp3-soittimeni korjaukseen. Kuulemma vika softassa, en ole ainoa. Johtuu vähän käyttövirheestäkin, ei pitäisi usbia kytkeä jo on valmiiksi virta päällä tai jotain muuta yhtä pimahtanutta. Mitään en myönnä mutta ehkä luen käyttöohjeet uudemman kerran kun nyt saan takaisin laitteen. Jos saavat palautettua tiedostot mitkä koneessa oli kun se kuoli, niin toivon, että kuuntelevat London After Midnightin Lycia tiedoston. Vähintäänkin mielenkiintoinen, vaikken tiedäkään kuinka se haltuuni on eksynyt. Kuvittelin sen joskus olevan biisi.

Joisinko nyt ehkä mehua, vai menisinkö sänkyyn makaamaan ja tuijottamaan kattoa? Kattoon ei voi kyllä tuijottaa jos ei ole valoja päällä. Paitsi stereoiden standby-valoon kyllä tottuu silmät jossain vaiheessa, mutta sittenkin se olisi vaan sellaista epämääräiseen hämärään tuijottelua. Ja jos valot laittaa päälle niin sitten kattoon tuijottelu kyllä aiheuttaa vähintäänkin sokeutta. Tietysti voisin nollata aivot ja alkaa katsoa telkkaria, mutta se nyt harvemmin jaksaa kiinnostustani tovia pidempään pitää. Paitsi jos Canaleilta sattuisi tulemaan jotain mielenkiintoista kerrankin. Sitten tietysti voisi tehdä äidinkielenopettajalle sen kaunokirjallisen kurssipalautteen, tai käydä anastamalta siskolta karkkia.

Tai sitten palaan takaisin sänkyyn ja luen ehkä Neil Gaimania tai Dan Brownia, ehkä Haruki Murakamia tai sitten Pikku prinssin.

Haen vaan ensin sen mehun.

{Hero - I Wanna Be You}

2005-11-23T22:11:00+02:00

Tänään olin taas tovin koulussa, ja sen tovin verran sisäistin, että perjantaina alkaa taas kokeet. Ja se on aika huono tajuta vasta keskiviikkona. Varsinkin jos on näinkin laiska. Koska jos on näin laiska, niin ei sitä sinä tajuamisen päivänä vielä jaksa asioille mitään tehdä, joka jättää ainoastaan yhden päivän valmistautua. Kyllähän minä voin sata sivua helposti sisäistää yhdessä päivässä, enkö voikin? Tietenkin voin. Ja pienempiinkin kokeisiin voin siinä sivussa ihan vaivattomasti valmistautua. No problems.

Mutta huomiselle olen asettanut herätyksen kohdalle 6:00 ja aion tosissani nousta jo silloin. Aion käydä suihkussa ja siivota huoneeni, lukea ehkä äidinkielen ryhmäni kirjoituksetkin ja sitten mennä kouluun. Ensimmäisen tunnin jälkeen aion tulla takaisin kotiin lukemaan pätkän matkaa ruotsia ja sitten aion mennä takaisin kouluun tekemään ruotsin sanakokeen ja kuuntelun. Niiden jälkeen tulen kotiin suorittamaan siivouksen loppuun, menen viemään kaiken kirjaston omistaman takaisin omalle paikalleen. Ja sen aion tehdä mahdollisimman salakähmäisesti, jotten vahingossakaan joudu kustantamaan maksuja jotka minulla on sille suunnalle suorittamatta.

Sitten tulen kai taas kotiin ja ehkä syön hiukan, ja sitten opiskelen. Enkä lopeta, ennen kuin edes muutama täky on takaraivoon iskostettu niin lujaa ettei sitä saa sieltä pois vaikka hakkaisi päätä seinään. Ei vaikka kuinka kauan. Ja postista pitäisi tulla kopio eräästä takuutodistuksesta jonka avulla saan terapiani ja psyykelääkkeeni korjaukseen ja ehkä jo ennen joulua takaisin entistä ehompana. Uudet kuulokkeet voisin vai vihkaa vihjaista Joulupukille.

I wanna be you, I wanna be you.

Joku voisi kustantaa minulle kannettavan tietokoneen, kiitos. Tämä romukasa on vähän liian ärsyttävä.

Nukahtamisen ihanuus ja vaikeus

2005-11-22T07:51:00+02:00

Tein eilen taas sen klassisen virheen, että menin nukkumaan päivällä. Vaikka en unessa ollutkaan kuin sen suunnilleen tunnin verran, niin lopputuloksena oli jälleen valvomista melkein kolmeen asti sängyssä kyljeltä toiselle vatsan kautta pyöriskellessä. Ja tietenkään mitään hyödyllistä ei sen kolmen tunnin aikana voinut tehdä, koska kuitenkin tähtäimessä oli nukahtaminen.

Ja nyt väsyttää aivan kuolettavasti.

Olen menossa tutustumaan yliopistoelämään, ja suunnittelen josko ottaisin bussimatkalle luettavakseni jonkun kirjan ja ehkäpä korvakuulokkeet. Viimeksi kun jonnekin bussilla menimme, onnistuin ehkäpä suututtamaan vierustoverini kun en jaksanut kovinkaan innostuneesti vastailla hänen jutusteluunsa. Mutta kun minulle bussimatkat ovat vähän niin kuin kävelylenkkejä. Ajatukset kulkee vähän jouhevammin kuin tavallista ja tahdon keskittyä olemaan vain pääni sisällä. Ei mitään henkilökohtaista, näetkös?

Taidan olla kaikenlisäksi radikaali ja kaivaa kaapin pohjalta mustan toppatakkini tämänpäiväisen kunniaksi. On sitä aiemminkin jo talvivaatteet käyttöön otettu, varsinkin jos tänään se viisi astetta pakkasta päälle pamahtaa. Luulisin jonkun eilen sellaista mananneen. Aion olla ainakin lämmin, jos ei muuta. Pipon kanssa olen vielä hiukan kahden vaiheilla. Jos otan sen mukaan reppuun ja turvaudun sitten viimeisenä oljenkortena? Olen toki melko mukavuudenhaluinen, en pidä palelemisesta.

Äiti sanoi eilen, että kohta maailma loppuu. Ollaan jo myöhässä 20 vuotta. Mutta odottakaa vaan, jahka se yksi suuri tulivuori pääsee vauhtiin, niin me ollaan tuhon omia kaikki. Ja minä sanon, että niin sitä sopiikin mennä. Kaikki vaan kertarysäyksellä jääkauteen tai tulviin tai miten vaan, turhaa tänne on ketään keikkumaan jättää. Kyllä se on nähty kuinka hyvin ihmiset on jo paikkansa ottaneet ja lunastaneet, tuhonneet kaiken millä on vähänkin väliä ollut.

Ja kaikki jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Tietenkin. Niinhän se muutenkin toimii. Kyllähän kaikki tietävät lopun joskus koittavan, ei kukaan ole kuolematon. Silti sitä vaan porskutetaan eteenpäin. Kehdosta esikouluun, ala-asteelta yläasteelle, lukioon tai ammattikouluun ja aina vaan eteenpäin. Lopulta työelämään ja perustamaan perhe, sitten hautaan ja perinnöksi lapsille tapeltavaksi. Aika ankeaa minusta. Joten mieluummin se tulivuori, edes jotain hohtoa. Vähän persoonallisempaa.

Mutta tänään minä en mene päiväunille. Juon sitten vaikka pannullisen kahvia, mutta en mene. Nyt aion laittaa vähän rotia tähän päiväjärjestykseeni. Se kyllä onnistuu pienellä päättäväisyydellä. Muistan viime kesästä, on siinä ennenkin onnistuttu. Herään tästä lähtien aamulla aina seitsemältä, syön aamupalan ja lähden kouluun. Koulusta tulen suoraan kotiin, syön välipalaa ja teen läksyt (ja vieläpä hyvin) ja sitten menen kävelylle selvittämään päätä. Kun olen tullut lenkiltä kotiin käyn suihkussa ja syön iltapalaa ja sitten teen muita koulusidonnaisia asioita loppuajan. Niin kuin esitelmiä, aineita ja vaikkapa ylioppilaskokeisiin lukua. Nukkumaan menen viimeistään yhdeltätoista. Kahdeksan tuntia, muistattehan.

Olen vakuuttunut, että tällaisessa ’kurinalaisessa’ päiväjärjestyksessä piilee jaksamisen, menestymisen ja hyvän olon salaisuus. Kuten sanottua, se onnistui viime kesänäkin ja tunsin oloni paremmaksi kuin koskaan. Tosin silloin kävin aamuin ja illoin hölkkäämässä, mutta en usko liikunnan määrän olevan mikään aivan liian sitova tekijä. Enkä minä ihan sellaista euforisuutta ja pakkomielteilyä tällä kertaa ole hakemassa. Riittää jos jaksan aamuisin nousta sängystä ja löydän taas sen kauan kadoksissa olleen motivaationi. Kyllähän se riittää?

Pieni opiskelijabudjettini on juuri tällä hetkellä ripoteltuna pitkin työpöytääni, aivan tuossa näppäimistön vieressä. Kaksi viiden euron seteliä, kolme viisikymmensenttistä ja kauhea kasa kaksikymmensenttisiä. Aloitin aamun nollasta, mutta yleissponsorimme isä astui ystävällisesti apuun ahdinkoni hetkellä. Toisinaan tunnen oloni uskomattomaksi syöpäläiseksi.

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen tullut maksamaan vanhemmilleni aivan käsittämättömästi euroja. Lukioko muka ilmainen? Salli mun nauraa. Ei ole mitään rajaa sillä millaisia rahoja nykyään koulukirjoista riistetään, unohtamatta tietenkään kaikkia näitä kivoja pikku ’pakollisia vapaaehtoisia’ opintoretkiä joista ei oikeasti ole mitään hyötyä, ja jotka todellisuudessa syö vaan aikaa oppitunneilta. Ja entäs sitten autokoulu? Voi hyvä luoja mitä rahan haaskausta. Eikä se toki jää siihen ykkösvaiheeseen. Ehei, lisää rahaa tulee palamaan taas ensi kesänä. Ja jos sattuu unohtamaan, niin siinähän maksetaan sitten taas vähän lisää. En uskalla edes ajatella mitä lukion jälkeen. Kuinka onneton vätys olenkaan ja kuinka paljon rahaa lopulta joudun vanhemmiltani lainaamaan jotten kuole keripukkiin tai lennä kadulle. Ahdistavaa jo näin etukäteen ajateltuna.

Kaiken lisäksi nyhdän jatkuvasti rahaa kaikkeen pieneen kuten leffalippuihin ja sen sellaiseen. Olen loinen, lude, laakamato. Elän verenkierrossaan ja suolistossaan, kuppaan rahansa, elinvoimansa ja ravintoaineensa. En jätä mitään jälkeeni kun olen valmis. Olen melko oksettava. Huono lapsi.

En taidakaan enää tietää oikeastaan juurikaan mitään.

2005-11-21T23:41:00+02:00

Mitähän jos minä olisin erilainen? Jos en olisikaan tällainen, näin samanlainen? Millainenhan minä sitten olisin? Olisinko sitten sellainen kuin muut? Vai olenkohan sittenkin juuri nyt kuin ne muut, ja jos olisin erilainen kuin nyt, olisin myös erilainen kuin ne?

Millainenhan sitten on se samanlainen, josta eroaisin? Onko se samannäköinen, -muotoinen, -kokoinen, -hajuinen, -makuinen, -tuntuinen ja –kuuloinen vai ajatteleeko se ehkä samalla lailla, on samaa mieltä ja puhuu samoista asioista? Miten sitten pitäisi olla kun olisi erilainen? Puhua eri kieltä ja aivastaa äänettömästi? Ehkä katsoa kieroon ja hyppiä kävelemisen sijaan? Tai ehkä pitäisi ottaa mallia niistä muista erilaisista.

Ollaan kaikki kollektiivisesti poikkeavia, ja sitten taas uudestaan samanlaisia. Ja erkaannutaan lopulta toisistamme, ja muuttumalla erilaisiksi kuin pienen kummajaisyhteisömme jäsenet palaamme jälleen takaisin alkuun. Olemme lopulta samanlaisia taas. Vai ehkä erilaisia?

Ehkä kukaan ei oikeasti olekaan samanlainen? Ehkä me kaikki vaan leikitään ja esitetään istuvamme samassa muotissa, ettei yleinen mielipide vain kurtistaisi kulmiaan meille. Ehkä me olemmekin antaneet itsemme huiputtaa meitä ja asetamme yhdessä epärealistiset paineet. Olemme kaikki hukanneet itsemme, emmekä tunne enää ketään.

Minulla ei ehkä ole ollenkaan omaa persoonaa. Minulla ei näet ole minkäänlaista yhtenäistä käsialaa. Tai on, oikeastaan kaksikin. Toinen on rivinvälikäsiala joka joskus valtaa paperin pienenä ja tulkitsemattomana piiperryksenä, ja toinen on se, jota kirjoitan alhaalta ylöspäin paperi poikittain pöydällä. Kumpaakin voin tuottaa pitkät pätkät jos oikein keskityn, mutta yleensä päädyn vain soheltamaan paperille jotain sinne tänne sinkoilevia harakanvarpaita.

Joskus ajattelen ehkä kirjoittavani koneella vähän nopeammin, ja olisi varmaan oman itsenikin kannalta paras alkaa tehdä muistiinpanot tietokoneella. Ikävä kyllä tätä rotiskoa ei ihan heti luokkatiloihin lähdetä raahaamaan, ja kotona ollessakin tulee harhauduttua hieman sivupoluille jos tähän päätyy. Elämän suuria tragedioita.

Nörtin pahimpia ongelmia - velttous

2005-11-21T09:52:00+02:00

Minulla on tänään hyppytunteja saman verran kuin oppitunteja ja jonkun niistä aikana pitäisi saada tehtyä valmiiksi yksi esitelmän poikanen. On vieläpä ryhmätyö, joten todennäköinen epäonnistumiseni tulee saamaan vihat juuri minun niskaani. Mutta laiska, tyhmä ja saamaton kun on niin minkäs teet.

Jotta saisin edes hiukan enemmän aikaa päivittäisen dataamiseni lomaan, päätin lopettaa – tai ainakin pistää arkitauolle – sen mihin eniten aikaa tietokoneella istuessani kulutan. Tai ei, scratch that, mihin toiseksi eniten aikaa tietokoneella istuessani kulutan. Koska musiikin kuuntelusta en luovu, en vaikka mikä olisi. Ja se nyt kuitenkin on aika suurelta osin koneeseen sidottua.

Enkä toki bloggaamistakaan voi lopettaa, en ainakaan ihan kylmiltään. Olen yli puolentoista vuoden ajan päivittänyt jotakin netti päiväkirjaa päivittäin, ja juuri tällä hetkellä niitä on eri tarkoituksiin kertynyt kaksi englannin kielistä, yksi MSN Space, tämä vuodatus.netin tekele, kaksi suomenkielistä, eri tarkoituksia palvelevaa LJtä ja yksi GJ. Tällä hetkellä päivitän säännöllisesti vain tätä ja toista LiveJournaleistani, MSN Spacea aina toisinaan ja muita sitten kerran kahdessa viikossa/kahdessa kuukaudessa.

Lukeeko blogejani kukaan? Saako niistä joku jotain irti? Enpä usko. Mutta en minä sen takia niitä kirjoita. Sen takia osa niistä on ulkopuolisilta silmiltä suljettuja. Tiedän, että pääsisin vähemmällä pitämällä vain yhtä päiväkirjaa, ja käyttämällä sitä kaikkiin tarkoituksiin, mutta jotenkin koen niiden asioiden, joista kirjoitan, tarvitsevan omat sopet ympäri nettiä. En vaan yksinkertaisesti kykene niputtamaan itseäni niin tiukasti yhteen paikkaan, että voisin paljastaa itseni kokonaan. Puhumattakaan siitä, että jokaiseen blogiini on jossain vaiheessa tarttunut edes muutama seuraaja (paitsi tähän), joten sensuurin aste on noussut dramaattisesti siitä, mitä se olisi jos tietäisin kirjoittavani vain itselleni. Mikä on naurettava ajatuskin, koska koko netti päiväkirjan tarkoitus on antaa kirjoittamiselle sellainen kaiku, että edes Joku saattaa joskus eksyä lukemaan.

Ja on minulla toki se kovakantinenkin päiväkirja. Puhumattakaan kaikista niistä vihoista ja kirjasista. Oikeastaan, kun ottaa huomioon kirjoitukseni laadun, on melko naurettavaa kuinka paljon kirjoittamisesta pidän. Mutta kyllähän sitä karaokeakin lauletaan, vaikkei lauluääntä löydykään. Eikö kyse ole kuitenkin eniten siitä, että pitää siitä mitä tekee, kokee sen arjen henkireikänä? Oli lopputulos sitten mitä hyvänsä.

Lisäksi tämä osittainen ’lakko’ nettiin liittyen saisi luvan antaa minulle tilaa päivittäiselle kävelylenkille. Edes tunnin mittaiselle. Silloin voin vapaasti ajatella ja yleensä asiat näyttää aina sen hitusen verran selkeämmiltä kun tulee kotiin hengitettyä tunnin tai pari raitista ilmaa. Alkaa veri kiertää nivelet liikkuu jokusesti. Ajattelin, että voisin – jos aikaiseksi saan – alkaa myös venytellä ja muuta sellaista pientä, kotioloissa onnistuvaa, jotta saisin itseni edes vähän parempaan kuntoon. Olen kahdeksantoista enkä saa sormenpäitä lattiaan suorilta jaloilta. Jep, olen rikki.

Aion siis sanalla sanoen ryhdistäytyä, vetää aktini kasaan, ja juuri nyt – lähteä kouluun.

Potter-hehkutusta ja muuta roskaa

2005-11-20T16:43:00+02:00

Kävin tänään elokuvissa. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt katsomassa arviolta kaksi, tämä oli kolmas. Käyn hyvin harvoin elokuvissa, koska 8.50€ on ihan liian paljon rahaa tuhlata johonkin, jonka laadusta ja viihteellisyysarvosta ei ennalta voi tietää mitään.

Mutta Potterit uskaltaa käydä katsomassa, koska kirjat lukeneena voi sanoa, ettei ne elokuvat voi olla muuta kuin viihteellisiä. Ja pakko kyllä myöntää, että tämä oli tähänastisista paras. Eikä ainoastaan siksi, että hahmot kasvaa isommiksi, eikä enää tunnu siltä kuin olisi ihan väärässä paikassa (vaikka ympärillä onkin lähinnä pelkästään yksitoistavuotiaita pikkutyttöjä).

Elokuvassa äänitehosteet oli jälleen aika mainiot, samoin visuaalisesti oli tähänastisista vaikuttavin ja realistisinkin. Vaikka kirskuristajat ihan idioottimaisilta näyttivätkin. Bonusta elokuvalle oli myös huumori, jota löytyi sitäkin aikaisempia elokuvia enemmän.

Mainitsematta ei toki voi jättää myöskään karismaattisia ja hurmaavia uusia hahmoja. Cho ei ehkä ollut ulkoisesti odotuksia täyttävä, mutta aksentti oli sitäkin särmempi. Fleur toisaalta oli ennakko-odotuksia viehättävämpi, eikä Krumkaan ollut läheskään sellainen pettymys kuin Sirius aikoinaan. Siinä näyttelijässä oli sentään jotain karismaa. Ja kaksoset olivat viihdyttäviä kuten aina.

Jotenkin olisi odottanut, että sunnuntain kello 13 näytökseen ei ihan noin paljon ihmisiä olisi tullut, mutta toisaalta siinähän sitä tulee kuukauden kiintiö perheen laatuaikaa hyvin täyteen kun vie lapset katsomaan vähän fantasiaa.

Minun pitäisi tämän päivän suhteen tehdä jotain tälle laiskuudelleni. Ei oikein käy päinsä, että jää palautettavatkin työt – läksyjen lisäksi – tekemättä. Ehkä olen reipas ja nappaan itseäni niskasta kiinni saman tien. Tai sitten ehkä en.

Mitä minä olen?

2005-11-19T18:07:00+02:00

En osaa määritellä itseäni. En tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan. Olen teknisesti aikuinen - kahden kuukauden kuluttua olen itse käyttänyt omia keuhkojani yhdeksäntoista vuotta. En osaa käyttäytyä kuin ikäiselleni olisi soveliasta – välttelen vastuuta ja pelko vie mahdollisuudet ihmissuhteisiin.

Fyysisesti olen melko keskinkertainen.

Olen lyhyt ja laiha. Hiukseni ovat lyhyet ja värjätty mustiksi maantienharmauden peittämiseksi. Silmäni ovat vihreät ja keskikokoiset, nenäni ehkä vähän suurempi kuin olisi yleisesti toivottua.

Suuni on vähän vaikeasti kuvailtava. Huuleni eivät varsinaisesti ole kapeat, mutta eivät ne mitenkään täyteläisetkään ole. Suuni taitaa olla vähän keskimääräistä pienempi, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri, että voin syödä keskikokoisia omenoita pienimättä niitä ensin veitsellä.

Leukani on kai vahva ja vähän kulmikas, purentani sen verran huono, että ylähampaat tulevat alahampaiden eteen. Korvani ovat vähän suuremmat kuin monien, mutta kuitenkin pienemmät kuin joidenkin. Niissä ei ole koruja.

Koruja on vain kaulassa, muttei aina. Jos on, niin mustaa nyöriä tai ketjusta roikkuva tinariipus. Niillä on omat merkityksensä, ja merkityksettömiä välttelen. Joten en käytä koruja. Kerran käytin hopeista paksua sormusta, mutta se syövytti sormeeni punaisen renkaan viikoiksi, joten lakkasin. Korut eivät juurikaan viehätä minua.

Minulla on melko pitkät kädet. Pitkät ja laihat. Jalat ovat keskipitkät ja liian kankeat. Selkä on rikki ja se jos mikä vasta onkin taipumaton. Minulla on selkärankaa vaikka muille jakaa. Ja pattipolvet.

Vatsalihakset omistan, mutta useimmiten ne pysyttelevät ihoni alla piilossa. Joskus jos olen jaksanut, ne nousevat esiin. Harvemmin nykyään.

Pääni sisällä olen aika paljon samannäköinen kuin mitä peilissäkin. Hontelo jo arka, välttelen katsetta ja pyrin saavuttamaan yksinäisyyden. En tarkoita yksinäisyyttä sanan loneliness merkityksessä. Enemmänkin niin kuin solitude. Mitä se taas onkaan suomeksi?

Minulla ei juurikaan ole ystäviä. Johtuu varmasti suurimmaksi osaksi yrittämisen puutteesta ja laiskuudesta, mutta kuolettava ujouteni ja ihmisarkuuteni eivät kyllä juurikaan auta.

Olen vähän niin kuin kaltoin kohdeltu eläin. Luimistelen nurkassa korvat päätä myöden ja häntä koipien välissä ja jos joku tulee liian lähelle paljastan hampaani ja murisen syvältä kurkusta. Puolustusmekanismit eivät aina ole kovinkaan loogisia, tai yksilön etua loppupeleissä juurikaan ajavia.

Minä pidän lukemisesta ja musiikin kuuntelusta. On miellyttävää kadottaa itsensä. Minä vietän paljon aikaa tietokoneella, jossa minun ei aikaani pitäisi viettää.

Minun pitäisi viettää aikaani kaiken muun sijaan koulukirjojen parissa käyden läpi kahden ja puolen verran muistiinpanoja. Minä aion kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä, koska eihän se nyt sopisi, että lukion valinta menisi kokonaan hukkaan.

Minä valitsin lukion, koska en tiennyt mitä halusin. Mitä minä nyt valitsen, kun mikään ei ole muuttunut? Mistä sitten pitäisi hakea se kiintopiste, tavoite?

Sen sijaan, että tekisin päätöksiä, panostaisin tulevaisuuteen tai tekisin jotain muuta rakentavaa, istun tietokoneen edessä kirjoittamassa päättämättömyydestäni, kadotetusta tulevaisuudestani ja siitä, kuinka en osaa tehdä mitään rakentavaa.

Haluaisin olla aikaansaava ja osata. Tehdä jotain oikein ja saavuttaa. Haluaisin ystäviä ja päämäärän, jotain mitä kohtaan tuntea intohimoisesti. Olen niin hukassa.

Hämmentynyt ja ehkä vähän hukassa

2005-11-19T17:07:00+02:00

On niin kamalan hämmentynyt olo.

Tuntuu kuin olisin se pikkupoika tivolissa, joka sateen paiskoessa kasvoille pitää haaleankeltaista ilmapalloa kädessään ja katselee ympärilleen ihmisten alkaessa lähteä kotiin. Huomaa tummenevan taivaan ja toisessa kädessä narunvedosta voitettu nalle näyttää käytetylle, niiskaisee samaan tahtiin kanssansa. On nimennyt sen Teddyksi, kun äiti sanoi, että siitä tulee nyt hänen uusi ystävä, ja ystävät tarvitsee nimen. Sitten äiti käski odottaa ja sanoi menevänsä käymään jossain, eikä äitiä näy, ei vieläkään. Ja pisarat kasvoilla ei ole kyyneleitä vaan sade, koska isot pojat ei itke

Olen oikeasti tosi eksynyt, kadottanut elämän. Edes polkua näiden itkuisten puiden keskellä ei enää näy. Pitäisi löytää se joku punainen lanka. Pitäisi törmätä siihen tarkoitukseen ja tavoitteeseen, saada kiinni motivaatiosta

Tasan kahden kuukauden kuluttua täytän yhdeksäntoista vuotta, enkä vieläkään ole ohi sen vaiheen, kun istuin sateessa kuunnellen pisaroiden iskuja ilmapallon pintaan. Olen ihan pieni, minua pelottaa, olen yksin ja arka. En luota keneenkään ja pelkään ilmapalloja. Pelkään muita, muiden takia ja muiden puolesta. Pelkään jäädä yksin ja päästää ketään lähelle. Pelkään. Enkä kuollakseni tahtoisi epäonnistua ja tuottaa pettymystä.