On niin kamalan hämmentynyt olo.

Tuntuu kuin olisin se pikkupoika tivolissa, joka sateen paiskoessa kasvoille pitää haaleankeltaista ilmapalloa kädessään ja katselee ympärilleen ihmisten alkaessa lähteä kotiin. Huomaa tummenevan taivaan ja toisessa kädessä narunvedosta voitettu nalle näyttää käytetylle, niiskaisee samaan tahtiin kanssansa. On nimennyt sen Teddyksi, kun äiti sanoi, että siitä tulee nyt hänen uusi ystävä, ja ystävät tarvitsee nimen. Sitten äiti käski odottaa ja sanoi menevänsä käymään jossain, eikä äitiä näy, ei vieläkään. Ja pisarat kasvoilla ei ole kyyneleitä vaan sade, koska isot pojat ei itke

Olen oikeasti tosi eksynyt, kadottanut elämän. Edes polkua näiden itkuisten puiden keskellä ei enää näy. Pitäisi löytää se joku punainen lanka. Pitäisi törmätä siihen tarkoitukseen ja tavoitteeseen, saada kiinni motivaatiosta

Tasan kahden kuukauden kuluttua täytän yhdeksäntoista vuotta, enkä vieläkään ole ohi sen vaiheen, kun istuin sateessa kuunnellen pisaroiden iskuja ilmapallon pintaan. Olen ihan pieni, minua pelottaa, olen yksin ja arka. En luota keneenkään ja pelkään ilmapalloja. Pelkään muita, muiden takia ja muiden puolesta. Pelkään jäädä yksin ja päästää ketään lähelle. Pelkään. Enkä kuollakseni tahtoisi epäonnistua ja tuottaa pettymystä.