Minulla on tänään hyppytunteja saman verran kuin oppitunteja ja jonkun niistä aikana pitäisi saada tehtyä valmiiksi yksi esitelmän poikanen. On vieläpä ryhmätyö, joten todennäköinen epäonnistumiseni tulee saamaan vihat juuri minun niskaani. Mutta laiska, tyhmä ja saamaton kun on niin minkäs teet.

Jotta saisin edes hiukan enemmän aikaa päivittäisen dataamiseni lomaan, päätin lopettaa – tai ainakin pistää arkitauolle – sen mihin eniten aikaa tietokoneella istuessani kulutan. Tai ei, scratch that, mihin toiseksi eniten aikaa tietokoneella istuessani kulutan. Koska musiikin kuuntelusta en luovu, en vaikka mikä olisi. Ja se nyt kuitenkin on aika suurelta osin koneeseen sidottua.

Enkä toki bloggaamistakaan voi lopettaa, en ainakaan ihan kylmiltään. Olen yli puolentoista vuoden ajan päivittänyt jotakin netti päiväkirjaa päivittäin, ja juuri tällä hetkellä niitä on eri tarkoituksiin kertynyt kaksi englannin kielistä, yksi MSN Space, tämä vuodatus.netin tekele, kaksi suomenkielistä, eri tarkoituksia palvelevaa LJtä ja yksi GJ. Tällä hetkellä päivitän säännöllisesti vain tätä ja toista LiveJournaleistani, MSN Spacea aina toisinaan ja muita sitten kerran kahdessa viikossa/kahdessa kuukaudessa.

Lukeeko blogejani kukaan? Saako niistä joku jotain irti? Enpä usko. Mutta en minä sen takia niitä kirjoita. Sen takia osa niistä on ulkopuolisilta silmiltä suljettuja. Tiedän, että pääsisin vähemmällä pitämällä vain yhtä päiväkirjaa, ja käyttämällä sitä kaikkiin tarkoituksiin, mutta jotenkin koen niiden asioiden, joista kirjoitan, tarvitsevan omat sopet ympäri nettiä. En vaan yksinkertaisesti kykene niputtamaan itseäni niin tiukasti yhteen paikkaan, että voisin paljastaa itseni kokonaan. Puhumattakaan siitä, että jokaiseen blogiini on jossain vaiheessa tarttunut edes muutama seuraaja (paitsi tähän), joten sensuurin aste on noussut dramaattisesti siitä, mitä se olisi jos tietäisin kirjoittavani vain itselleni. Mikä on naurettava ajatuskin, koska koko netti päiväkirjan tarkoitus on antaa kirjoittamiselle sellainen kaiku, että edes Joku saattaa joskus eksyä lukemaan.

Ja on minulla toki se kovakantinenkin päiväkirja. Puhumattakaan kaikista niistä vihoista ja kirjasista. Oikeastaan, kun ottaa huomioon kirjoitukseni laadun, on melko naurettavaa kuinka paljon kirjoittamisesta pidän. Mutta kyllähän sitä karaokeakin lauletaan, vaikkei lauluääntä löydykään. Eikö kyse ole kuitenkin eniten siitä, että pitää siitä mitä tekee, kokee sen arjen henkireikänä? Oli lopputulos sitten mitä hyvänsä.

Lisäksi tämä osittainen ’lakko’ nettiin liittyen saisi luvan antaa minulle tilaa päivittäiselle kävelylenkille. Edes tunnin mittaiselle. Silloin voin vapaasti ajatella ja yleensä asiat näyttää aina sen hitusen verran selkeämmiltä kun tulee kotiin hengitettyä tunnin tai pari raitista ilmaa. Alkaa veri kiertää nivelet liikkuu jokusesti. Ajattelin, että voisin – jos aikaiseksi saan – alkaa myös venytellä ja muuta sellaista pientä, kotioloissa onnistuvaa, jotta saisin itseni edes vähän parempaan kuntoon. Olen kahdeksantoista enkä saa sormenpäitä lattiaan suorilta jaloilta. Jep, olen rikki.

Aion siis sanalla sanoen ryhdistäytyä, vetää aktini kasaan, ja juuri nyt – lähteä kouluun.