Tein eilen taas sen klassisen virheen, että menin nukkumaan päivällä. Vaikka en unessa ollutkaan kuin sen suunnilleen tunnin verran, niin lopputuloksena oli jälleen valvomista melkein kolmeen asti sängyssä kyljeltä toiselle vatsan kautta pyöriskellessä. Ja tietenkään mitään hyödyllistä ei sen kolmen tunnin aikana voinut tehdä, koska kuitenkin tähtäimessä oli nukahtaminen.

Ja nyt väsyttää aivan kuolettavasti.

Olen menossa tutustumaan yliopistoelämään, ja suunnittelen josko ottaisin bussimatkalle luettavakseni jonkun kirjan ja ehkäpä korvakuulokkeet. Viimeksi kun jonnekin bussilla menimme, onnistuin ehkäpä suututtamaan vierustoverini kun en jaksanut kovinkaan innostuneesti vastailla hänen jutusteluunsa. Mutta kun minulle bussimatkat ovat vähän niin kuin kävelylenkkejä. Ajatukset kulkee vähän jouhevammin kuin tavallista ja tahdon keskittyä olemaan vain pääni sisällä. Ei mitään henkilökohtaista, näetkös?

Taidan olla kaikenlisäksi radikaali ja kaivaa kaapin pohjalta mustan toppatakkini tämänpäiväisen kunniaksi. On sitä aiemminkin jo talvivaatteet käyttöön otettu, varsinkin jos tänään se viisi astetta pakkasta päälle pamahtaa. Luulisin jonkun eilen sellaista mananneen. Aion olla ainakin lämmin, jos ei muuta. Pipon kanssa olen vielä hiukan kahden vaiheilla. Jos otan sen mukaan reppuun ja turvaudun sitten viimeisenä oljenkortena? Olen toki melko mukavuudenhaluinen, en pidä palelemisesta.

Äiti sanoi eilen, että kohta maailma loppuu. Ollaan jo myöhässä 20 vuotta. Mutta odottakaa vaan, jahka se yksi suuri tulivuori pääsee vauhtiin, niin me ollaan tuhon omia kaikki. Ja minä sanon, että niin sitä sopiikin mennä. Kaikki vaan kertarysäyksellä jääkauteen tai tulviin tai miten vaan, turhaa tänne on ketään keikkumaan jättää. Kyllä se on nähty kuinka hyvin ihmiset on jo paikkansa ottaneet ja lunastaneet, tuhonneet kaiken millä on vähänkin väliä ollut.

Ja kaikki jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Tietenkin. Niinhän se muutenkin toimii. Kyllähän kaikki tietävät lopun joskus koittavan, ei kukaan ole kuolematon. Silti sitä vaan porskutetaan eteenpäin. Kehdosta esikouluun, ala-asteelta yläasteelle, lukioon tai ammattikouluun ja aina vaan eteenpäin. Lopulta työelämään ja perustamaan perhe, sitten hautaan ja perinnöksi lapsille tapeltavaksi. Aika ankeaa minusta. Joten mieluummin se tulivuori, edes jotain hohtoa. Vähän persoonallisempaa.

Mutta tänään minä en mene päiväunille. Juon sitten vaikka pannullisen kahvia, mutta en mene. Nyt aion laittaa vähän rotia tähän päiväjärjestykseeni. Se kyllä onnistuu pienellä päättäväisyydellä. Muistan viime kesästä, on siinä ennenkin onnistuttu. Herään tästä lähtien aamulla aina seitsemältä, syön aamupalan ja lähden kouluun. Koulusta tulen suoraan kotiin, syön välipalaa ja teen läksyt (ja vieläpä hyvin) ja sitten menen kävelylle selvittämään päätä. Kun olen tullut lenkiltä kotiin käyn suihkussa ja syön iltapalaa ja sitten teen muita koulusidonnaisia asioita loppuajan. Niin kuin esitelmiä, aineita ja vaikkapa ylioppilaskokeisiin lukua. Nukkumaan menen viimeistään yhdeltätoista. Kahdeksan tuntia, muistattehan.

Olen vakuuttunut, että tällaisessa ’kurinalaisessa’ päiväjärjestyksessä piilee jaksamisen, menestymisen ja hyvän olon salaisuus. Kuten sanottua, se onnistui viime kesänäkin ja tunsin oloni paremmaksi kuin koskaan. Tosin silloin kävin aamuin ja illoin hölkkäämässä, mutta en usko liikunnan määrän olevan mikään aivan liian sitova tekijä. Enkä minä ihan sellaista euforisuutta ja pakkomielteilyä tällä kertaa ole hakemassa. Riittää jos jaksan aamuisin nousta sängystä ja löydän taas sen kauan kadoksissa olleen motivaationi. Kyllähän se riittää?

Pieni opiskelijabudjettini on juuri tällä hetkellä ripoteltuna pitkin työpöytääni, aivan tuossa näppäimistön vieressä. Kaksi viiden euron seteliä, kolme viisikymmensenttistä ja kauhea kasa kaksikymmensenttisiä. Aloitin aamun nollasta, mutta yleissponsorimme isä astui ystävällisesti apuun ahdinkoni hetkellä. Toisinaan tunnen oloni uskomattomaksi syöpäläiseksi.

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen tullut maksamaan vanhemmilleni aivan käsittämättömästi euroja. Lukioko muka ilmainen? Salli mun nauraa. Ei ole mitään rajaa sillä millaisia rahoja nykyään koulukirjoista riistetään, unohtamatta tietenkään kaikkia näitä kivoja pikku ’pakollisia vapaaehtoisia’ opintoretkiä joista ei oikeasti ole mitään hyötyä, ja jotka todellisuudessa syö vaan aikaa oppitunneilta. Ja entäs sitten autokoulu? Voi hyvä luoja mitä rahan haaskausta. Eikä se toki jää siihen ykkösvaiheeseen. Ehei, lisää rahaa tulee palamaan taas ensi kesänä. Ja jos sattuu unohtamaan, niin siinähän maksetaan sitten taas vähän lisää. En uskalla edes ajatella mitä lukion jälkeen. Kuinka onneton vätys olenkaan ja kuinka paljon rahaa lopulta joudun vanhemmiltani lainaamaan jotten kuole keripukkiin tai lennä kadulle. Ahdistavaa jo näin etukäteen ajateltuna.

Kaiken lisäksi nyhdän jatkuvasti rahaa kaikkeen pieneen kuten leffalippuihin ja sen sellaiseen. Olen loinen, lude, laakamato. Elän verenkierrossaan ja suolistossaan, kuppaan rahansa, elinvoimansa ja ravintoaineensa. En jätä mitään jälkeeni kun olen valmis. Olen melko oksettava. Huono lapsi.