En osaa määritellä itseäni. En tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan. Olen teknisesti aikuinen - kahden kuukauden kuluttua olen itse käyttänyt omia keuhkojani yhdeksäntoista vuotta. En osaa käyttäytyä kuin ikäiselleni olisi soveliasta – välttelen vastuuta ja pelko vie mahdollisuudet ihmissuhteisiin.

Fyysisesti olen melko keskinkertainen.

Olen lyhyt ja laiha. Hiukseni ovat lyhyet ja värjätty mustiksi maantienharmauden peittämiseksi. Silmäni ovat vihreät ja keskikokoiset, nenäni ehkä vähän suurempi kuin olisi yleisesti toivottua.

Suuni on vähän vaikeasti kuvailtava. Huuleni eivät varsinaisesti ole kapeat, mutta eivät ne mitenkään täyteläisetkään ole. Suuni taitaa olla vähän keskimääräistä pienempi, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri, että voin syödä keskikokoisia omenoita pienimättä niitä ensin veitsellä.

Leukani on kai vahva ja vähän kulmikas, purentani sen verran huono, että ylähampaat tulevat alahampaiden eteen. Korvani ovat vähän suuremmat kuin monien, mutta kuitenkin pienemmät kuin joidenkin. Niissä ei ole koruja.

Koruja on vain kaulassa, muttei aina. Jos on, niin mustaa nyöriä tai ketjusta roikkuva tinariipus. Niillä on omat merkityksensä, ja merkityksettömiä välttelen. Joten en käytä koruja. Kerran käytin hopeista paksua sormusta, mutta se syövytti sormeeni punaisen renkaan viikoiksi, joten lakkasin. Korut eivät juurikaan viehätä minua.

Minulla on melko pitkät kädet. Pitkät ja laihat. Jalat ovat keskipitkät ja liian kankeat. Selkä on rikki ja se jos mikä vasta onkin taipumaton. Minulla on selkärankaa vaikka muille jakaa. Ja pattipolvet.

Vatsalihakset omistan, mutta useimmiten ne pysyttelevät ihoni alla piilossa. Joskus jos olen jaksanut, ne nousevat esiin. Harvemmin nykyään.

Pääni sisällä olen aika paljon samannäköinen kuin mitä peilissäkin. Hontelo jo arka, välttelen katsetta ja pyrin saavuttamaan yksinäisyyden. En tarkoita yksinäisyyttä sanan loneliness merkityksessä. Enemmänkin niin kuin solitude. Mitä se taas onkaan suomeksi?

Minulla ei juurikaan ole ystäviä. Johtuu varmasti suurimmaksi osaksi yrittämisen puutteesta ja laiskuudesta, mutta kuolettava ujouteni ja ihmisarkuuteni eivät kyllä juurikaan auta.

Olen vähän niin kuin kaltoin kohdeltu eläin. Luimistelen nurkassa korvat päätä myöden ja häntä koipien välissä ja jos joku tulee liian lähelle paljastan hampaani ja murisen syvältä kurkusta. Puolustusmekanismit eivät aina ole kovinkaan loogisia, tai yksilön etua loppupeleissä juurikaan ajavia.

Minä pidän lukemisesta ja musiikin kuuntelusta. On miellyttävää kadottaa itsensä. Minä vietän paljon aikaa tietokoneella, jossa minun ei aikaani pitäisi viettää.

Minun pitäisi viettää aikaani kaiken muun sijaan koulukirjojen parissa käyden läpi kahden ja puolen verran muistiinpanoja. Minä aion kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä, koska eihän se nyt sopisi, että lukion valinta menisi kokonaan hukkaan.

Minä valitsin lukion, koska en tiennyt mitä halusin. Mitä minä nyt valitsen, kun mikään ei ole muuttunut? Mistä sitten pitäisi hakea se kiintopiste, tavoite?

Sen sijaan, että tekisin päätöksiä, panostaisin tulevaisuuteen tai tekisin jotain muuta rakentavaa, istun tietokoneen edessä kirjoittamassa päättämättömyydestäni, kadotetusta tulevaisuudestani ja siitä, kuinka en osaa tehdä mitään rakentavaa.

Haluaisin olla aikaansaava ja osata. Tehdä jotain oikein ja saavuttaa. Haluaisin ystäviä ja päämäärän, jotain mitä kohtaan tuntea intohimoisesti. Olen niin hukassa.